Tarinat joita kerromme itsellemme

Ennen se kiltti tyttö joka on meni moneen solmuun jotta muilla olisi hyvä olla. Nykyään omia tunteita kuunnellen elämää eteenpäin menevä uusi yrittäjä. Tuohon väliin mahtuu niin monta eri vaihetta ja aina vaan prosessi jatkuu. Niin kuin meillä kaikilla, läpi elämän. 

Miksi omien tunteiden kuunteleminen on niin vaikeaa? Koska kehossa asuu monen sukupolven edestä pelkoa, surua, syyllisyyttä, vihaa ja häpeää. Kannamme niitä taakkoja ja olemme oppineet toimimaan saman kaavan mukaan kuin edellisetkin sukupolvet. 

Itse olen ollut sosiaalinen kameleontti, aina tuntosarvet pystyssä, mitä muut tarvitsevat minulta? Mitä minun pitää nyt tehdä ja miten minun pitää olla jotta tämä tilanne menisi mahdollisimman kivuttomasti kaikilta? Edelleen saan itseni kiinni tästä. Tiikeri ei helposti pääse raidoistaan. Mutta tietoisuus tästä kasvaa.

Kävin katsomassa Seitsemän tarinaa häpeästä Kom teatterissa. Se vei ajatuksia eteenpäin häpeästä ja perimästä. 

Esitys nostaa esille ylisukupolvisen hylätyksi tulemisen ja tunteiden tukahduttamisen ketjun. Pelkoa, vihaa, syyllisyyttä ja häpeää ei ole tiedostettu ja ovat edenneet sukupolvien ketjussa äidiltä tyttärelle ja edelleen tyttärentyttärelle. He ovat kaikki kärsineet ja paenneet tunteita eri tavoin.

Näytelmän on kirjoittanut Tyrfingur Tyr­fings­son, Islantilainen näytelmäkirjailija. Hän kuvaa häpeän liimana joka pitää yhteiskunnat koossa. Se on hiljainen tappaja, ihmiset häpeävät mitä hullumpia asioita. (yle uutiset 11.9.24)

Itsellä näytelmä selkeytti ajatuksia siitä miten ratkaisevaa on että katsomme elämää omien tarinoiden värittämien lasien läpi. Ne ovat tarinoita elämän varrelta jotka puolestaan värittyvät tarinoilla jotka perimme sukupolvien ketjussa.

Mitä tarinaa sinä kerrot itsellesi? Mitkä tunteet värittävät sinun tarinaasi juuri nyt? 

Oman perimän kiellettyjä tunteita on haastava kohdata ja siksi pakenemme niitä. 

Pakenemme työhön ja suorittajarooliin, turvaudumme päihteisiin ja syömme suruihimme.

Mielemme voi paeta, mutta keho muistaa. Ne padotut tunteet tekevät itsensä muistetuksi jossain toisessa muodossa, kipuna, stressinä ja sairauksina.

Mitä sitten voidaan tehdä? Omien tunteiden ja myös perimän kohtaaminen on avain parempaan vointiin. Näin myös näytelmässä päähenkilö purki tunteitaan kertomalla ja kohtaamalla oman elämän sekä perimän tarinat. 

Tunnevyöhyketerapia on juuri niiden omien vaiettujen ja piilotettujen tunteiden löytämistä ja kohtaamista sekä niiden purkamista kehollisesti. Tämä on pitkä prosessi ja aukeaa hitaasti kerros kerrokselta. Mutta jo lyhyessä ajassa voidaan auttaa kehoa ja mieltä voimaan paremmin. 

Miten vapauttavaa on ollut päästä kiinni tunteisiin jotka aiemmin rajoittivat, en elänyt omannäköistä elämää. Nykyään uskallan esimerkiksi tuntea vihaa, en pado sitä sisääni enää samalla tavalla. Olen asettanut omat rajat ja näin löytänyt vapauden tehdä omia ratkaisuja. Kehollisesti tämä on tarkoittanut että väsymys ei ole jatkuvaa, niska-ja hartiavaivat eivät pidä otteessaan ja hermosto on paremmin tasapainossa.

Näytelmäkirjailija Tyrfingssonin kuvaa että häpeä pitää kesyttää, ystävystyä sen kanssa. Pitää ymmärtää, että voin kokea häpeäää mutta minä en ole häpeällinen. Minusta voi tuntua paskalta, mutta en ole kakkaa. (yle uutiset 1.9.24)

Sama koskee kaikkia tunteita, ne ovat ystäviämme. Kuunnellaan kehoa ja annetaan tunteiden virrata ja kulkea mukana elämän polulla! 

Lämpimin terveisin,

Christine